Metsän uudistaminen ilman avohakkuuta on järkevää vain harvoin.
Ns. jatkuva kasvatuksesta on tullut muotiasia.
Valitettavasti käytännössä se tarkoittaa metsän hoidon repsahtamista, tuottojen vähentymistä, lisää riskejä ja työtä sekä heikompaa kansataloutta.  
Ostajat maksavat puusta vähemmän, jos niitä pitää poimia yksittäin tehottomammin ja kalliimmalla kasvavasta metsästä. Korjuumäärät pienenevät ja metsätulo myös.

Jatkuva kasvatus lisää varmasti myös tuhoriskejä erikoisesti hyönteistuhojen riskiä. Harsintahakkuun eli valikoivan yläharvennuksen heikentämään metsään, tulee väistämättä enemmän tuulenkaatoja. Näitä kukaan ei viipymättä korjaa pois korkeiden kustannusten takia, ja näin tuhohyönteiset lisääntyvät ja voivat aiheuttaa alueellisesti leviävän metsätuhon. Suomessa tuholaisten määrät ovatkin metsänhoidon leväperäisyyden ja ilmaston muutoksen yhteisvaikutuksena nousseet jo lähelle kriisirajoja.

Tuhot lisääntyvät myös siitä, kun metsäkoneet ovat toistuvasti varttuneissa metsissä harventamassa ja aiheuttavat väistämättömiä juuristo- ja runkovaurioita. Vahinkoja ja lahovikoja tulee, kun järeitä valtapuita kaadetaan muun puuston sekaan.
Tärkeästä puulajin vaihtamisesta tulee mahdotonta. Metsät vähitellen kuusettuvat haitallisesti maaperästä riippumatta.

Päätehakkuun poistuminen estää myös puunjalostuksen toteutumisen, koska jalostustaimia (tai mitään taimia) ei enää istuteta metsiin.
Yksityisten metsien hoito on heikkenemässä ja metsät ryteköitymässä. Metsänomistajat asuvat yhä kauempana metsätiloiltaan, eli taajamissa, ovat yhä ikääntyneempiä ja tietävät keskimäärin yhä vähemmän metsänhoidosta ja mitä heidän metsissään tapahtuu joka vuosi.

Passiiviset metsänhoitoyhdistykset eivät ole ehdottelemassa metsänomistajalle harvennuksia tai päätehakkuita, jos tämä ei ole itse ymmärrä olla aloitteellinen.
Järkevästi ottaen jatkuva kasvatus sopii mäntypitoisille karuille kankaille ja kalliometsiin.