Märkä maa on huono kasvualusta

Koko jääkauden jälkeisen ajan ovat suot laajenneet ja paksuuntuneet, koska Suomessa sadanta on suurempaa kuin haihdunta. Kaikki tasaiset maat (pois lukien sorapohjaiset kankaat) ovat ainakin sammaloituneet ja useimmat myös soistuneet ja soistuvat edelleen. Mitä pohjoisemmassa ollaan, sitä nopeammin.
Nyt yleisen luulon mukaan on hyvää ilmaston ja metsän hoitoa antaa suon vallata metsä takaisin tukkimalla ojat tai jättää ojien perkaukset tekemättä. Näin ei kuitenkaan ole!  Luonnontilainen suo sitoo hiilidioksidia 0.2–0.3 tn/ha/v, kun taas suon saa ojittamalla, tuhkalannoittamalla ja viljelemällä kasvamaan 5 – 15 m3/v/ha, joka vastaa 4 – 13 tn hiilidioksidia. Luonnontilaisessa suossa anaerobiset bakteerit hajottavat turvetta koko ajan metaaniksi, joka on 33 hiilidioksidia tehokkaampaa kasvihuonekaasua. Sitä myös haihtuu ilmakehään koko ajan. Ojituksella saadaan haitallisen metaanin haihtuminen ilmakehään loppumaan lähes kokonaan.

Ojittaminen ja lajikirjo

Meillä on ja tulee varmasti olemaan luonnontilaisia soita tarpeeksi, että niitä vaativat lajit eivät katoa Suomesta. Toisaalta on myös lajeja, jotka pitävät valoisista ja lämpimistä uudisaukoista, ojituksen jälkeisistä rehevämmistä soista ja kauan ojitettuina olleista pitkälle muuntuneista turvekankaista.
Suurimpina monimuotoisuuden uhkina on ilmeisesti ilmaston lämpeneminen ja luonnolle myrkyllisten kemikaalien (teollisuuden-, maatalouden ja kotien kemikaalit, lääkkeet, huumeet, kosmetiikka, muovit) leviäminen vesi-, metsä-, pelto- ynnä muuanne luontoon häiritsemään lisääntymistä, mistä on jo selviä näyttöjä. Lähes kaikkialle leviävä yhteiskunnan ääni- ja valosaaste myös häiritsee lisääntymistä.

Maanalainen hiili ja sen lisääntyminen on tärkeintä

Kaikki biotuotannossa mukana olleet tietävät, että märät ja veden vaivaamat metsät tai pellot tuottavat huonosti biomassaa, koska maanalainen bioaktiivisuus (sienirihmastot, juuret, pieneliöt, mikrobit) on mm. hapenpuuteen takia huono.
Uutena, tietoisuuteemme tulleena asiana, on metsän kasvun hiilivirta, josta yllättävästi 70 % sitoutuu maan alle. Sienten rihmastot (500 km sitä on kengän pohjan kokoisella alalla) ja muut maan sisäisen elämän muodot varastoivat hyvissä maanalaisissa olosuhteissa jättimäärät hiiltä, niin syvälle kuin hapekasta ja riittävän lämmintä maata riittää.
Tätä maan hiilivarastoa ei tutkitusti romahduta edes päätehakkuun aiheuttama notkahdus maanpäällisessä puumassassa. Hiilen tilapäinen väheneminen maan alla avohakkuun jälkeen on vain luokkaa 0–4 %.
Pohjaveden nousu eli märkä maa estää puiden juurten kasvua ja tunkeutumista syvempiin maakerroksiin, tappaa maan alaiset sienirihmastot, pieneliöt ja mikrobit, kun ojituksen hoito laiminlyödään. Alun perinkin ojittamattoman kosteikon biotuotantokyky on heikko, samasta syystä.
Puiden veden kulutus ja haihdutus tapahtuu pääasiassa kasvukaudella. Jos pohjavesi on liian korkealla loppukesästä kevääseen, hukkuu ja tuhoutuu vesipinnan alle jäävä, hiiltä sitova eliö- ja kasvutoiminta.
On selvästi havaittavissa, että ojittamattomassa eli suuren ajan vuodesta veden vaivaamassa ja tiiviin pohjamaan metsässä, myös keskikesän kuivuus vaikuttaa voimakkaimmin kuusien lähellä maan pintaa oleviin juurakoihin, haitaten kasvua ja altisten puut kuivuuden heikentäminä kirjanpainajien iskeytymiselle.

Hiilensidonnan tehostamiskeinot

Jos haluamme maksimoida metsien tuottokyvyn ja samalla hiilen sidonnan metsiin, pohjaveden pitäminen juurten ja sienirihmastojen kasvun kannalta riittävän alhaalla on välttämätöntä. Pohjaveden korkeuden merkittävyydestä kertoo se, että ojitusalueilla puut kasvavat silminnähdenkin paljon paremmin ojien läheisyydessä, jossa pohjavesi on matalin. Kun suo muuttuu ojituksen ja tuhkalannoituksen jälkeen turvekankaaksi, myös sen maannokseen alkaa kertyä hiiltä syvemmälle kasvavien juurien, sienirihmastojen, pieneliöiden ja aerobisten mikrobien muodossa.
Auringon valon päästäminen maahan asti tehokkailla aluskasvillisuuden raivauksilla ja reippailla harvennuksilla, nostaa maan lämpötilaa, mikä myös parantaa merkittävästi maanalaista kasvua. Luonnontilaisessa ja siis hapettomassa suossa toimii vain hiiltä metaaniksi hajottavat bakteerit, kun taas hyvin ojitetulla ja tuhkalannoitetulla (turve) kankaalla jo lähes optimaalinen 40 cm:n hapekas maakerros muodostaa 4000 m3:n hiiltä sitovan ja maanpäällistäkin kasvua kiihdyttävän bioaktiivisen massan hehtaarilla.

Miten ojittaa ja perata ojat järkevästi

Soistuvilla tasamailla hyvään pohjaveden tasoon päästään 25–30 m ojavälillä ja toimivalla ja tyhjentyvällä 50–60 cm syvyisellä ojastolla. Ojat tukkeutuvat eri syytekijöiden takia 30–40 vuodessa ja sitten ne pitäisi taas perata. Ojituksen tekeminen tai kunnostaminen on järkevintä tehdä uudistamisen yhteydessä. Järkevimmin hoidetussa metsässä siihen joudutaan tekemään kunnostus vain kun kasvuaikaa jatketaan jopa kymmeniä vuosia järeillä, harvassa (200 runkoa/ha) ja hyvin kasvavilla terveillä puilla.

Järkevin tapa on käyttää ojanperkaukseen normaalia kapeampaa kauhaa, joka ei revi ojan luiskia taas eroosiolle alttiiksi, vaan poistaa pelkästään ojan pohjalta sinne kertyneen massan.

Suomessa on kehitetty yksitelainen, vain 1.5 m leveästä puiden välistä kulkeva pienojanperkauskone, jolla ojat saadaan perattua juuri edellä kuvatulla tavalla ja lisäksi ojan penkoilla yleensä hyvää ja hyvin kasvavaa puustoa rikkomatta tai poistamatta. Nyt näitä ym. kaivinkoneita tarvittaisiin töihin suuri määrä lisää hoitamaan miljoonien kilometrien ojanperkausrästit kasvatusmetsissä.

Ojituksen toteutuksessa järkevin on ns. ajouramenetelmä, jossa uudistusalalle kaivetaan 20 m välein 50 cm syvä ja n. 3 -4 m leveä, laakea V-pohjainen ojan ja ajouran yhdistelmä. Korjuukoneet liikkuvat jatkossa vain siinä. Ojamaat on nostettu hyvin puita kasvattaviksi mättäiksi ajouraojien väliin.  Näin leveä oja ei yleensä kasva tukkoon ja mahdolliset tukokset on helppo aukaista pienkaivureilla. Vesaikko voidaan hoitaa traktorimurskaimella. Ajouraojissa on vettä ja soraa eläimille, ja ne ovat hyviä ja turvallisia kulkuväyliä kaikille päinvastoin kuin jyrkkäreunaiset metsäojat, joihin tunnetusti kuolee helposti sinne pudonneita metsäkanalintujen poikasia.

Ojista tulevien vesien puhdistamiseksi tulee rakentaa erittäin tehokkaaksi osoittautunut ”hakepuhdistamo”, jossa purkuoja täytetään usean metrin matkalla tuoreella puuhakkeella, jonka voi haluttaessa myös peittää ja tarvittaessa vaihtaa.

Missä vain on mahdollista, riittäviä laskeutumisaltaita tulee rakentaa purkuojien suuhun. Sen voi tehdä taloudellisesti pitkulaiseksi ja riittävän syväksi, jolloin siitä tulevan kaivumaan voi levittää altaan ympärille suuriksi ja siten erittäin hyvin kasvaviksi istutusmättäiksi tai penkoiksi. Vanhat lammet tai suppeat lahdekkeet kannattaa käyttää ja muotoilla laskeutumisaltaiksi sopiviksi.   

Virheellisistä luuloista huolimatta, metsien kasvu ja hiilen sidonta tehokkaimpana ilmastonsuojelun menetelmänä tulisi kiireesti maksimoida ja siihen tarvitaan välttämättä hyvää metsämaan hoitoa, myös ojituksella avulla.