Märän maan huono kasvuvoima

Koko jääkauden jälkeisen ajan ovat suot laajenneet ja paksuuntuneet, koska Suomessa sadanta on suurempaa kuin haihdunta. Kaikki tasaiset kangasmaat (pois lukien sorapohjaiset kankaat) ovat soistuneet ja soistuvat edelleen. Mitä pohjoisemmassa ollaan, sitä nopeammin.
On tullut muotiasiaksi ennallistaa soita tukkimalla ojat tai jättää ojien perkaukset tekemättä. Yleinen luulo on, että on hyvää luonnon hoitoa, jos suo valtaa metsän takaisin itselleen.  Näin ei ole!  Luonnontilainen suo sitoo hiilidioksidia 0.2–0.3 tn/ha/v, kun taas suon saa ojittamalla, tuhkalannoittamalla ja viljelemällä kasvamaan 5-15 m3/v/ha, joka vastaa 4 – 13 tn hiilidioksidia.

Ojittaminen ja lajikirjo

Meillä on ja tulee varmasti olemaan luonnontilaisia soita tarpeeksi, että niitä vaativat lajit eivät katoa. Toisaalta on myös lajeja, jotka pitävät ojituksen jälkeisistä rehevämmistä soista ja kauan ojitettuina olleista ja jopa pitkälle muuntuneista turvekankaista.
Suurin monimuotoisuuden uhka on kuitenkin ilmaston lämpeneminen ja toisena luonnolle myrkyllisten kemikaalien (teollisuuden-, maatalouden ja kotien kemikaalit, lääkkeet, huumeet, kosmetiikka, muovit) leviäminen vesi- ja metsäluontoon häiritsemään lisääntymistä, mistä on jo selviä merkkejä. Lähes kaikkialle leviä yhteiskunnan ääni- ja valosaaste myös häiritsee luontoa pahasti.

Maanalainen hiili ja sen lisääntyminen on tärkeintä

Kaikki biotuotannossa mukana olleet tietävät, että märät veden vaivaamat metsät tai pellot tuottavat huonosti biomassaa, koska maanalainen bioaktiivisuus (sienirihmastot, juuret, pieneliöt, mikrobit) on mm. hapenpuuteen takia huono.
Uutena, tutkijoiden tietoisuuteen tulleena asiana, on metsän kasvun hiilivirta, josta yllättävästi 70 % sitoutuu maan alle. Sienten rihmasto (500 km sitä kengän pohjan kokoisella alalla) ja muut elämän muodot varastoivat hyvissä maanalaisissa olosuhteissa jättimäärät hiiltä, niin syvälle kuin hapekasta ja sopivan lämpöistä maata riittää.
Tätä hiilivarastoa ei tutkitusti romahduta edes päätehakkuun aiheuttama notkahdus maanpäällisessä puumassassa. Hiilen tilapäinen väheneminen maan alla avohakkuun jälkeen on vain 0–4 % luokkaa.
Maasta sienten keräämä hiili, mikrobit ja pieneliöt kuolevat ja katoavat pohjaveden noustua, kun ojituksen hoito laiminlyödään. Alun perinkin ojittamattoman kosteikon biotuotantokyky on heikko, samasta syystä.

Hiilensidonnan tehostamiskeinot

Jos haluamme maksimoida metsien tuottokyvyn ja samalla hiilen sidonnan metsiin, pohjaveden pitäminen juurten ja sienirihmastojen kasvun kannalta riittävän alhaalla on ensiarvoista. Ojitusalueilla puut kasvavat paljon paremmin ojien läheisyydessä, jossa pohjavesi on matalammalla kuin ojitussarkojen keskellä.
Soilla muoviputkisalaojat ovat ehkä teknisesti ja taloudellisesti toimiva ja vähemmän humuspitoista vettä tuottava ratkaisu. 
Auringon valon päästäminen maahan asti tehokkailla aluskasvillisuuden raivauksilla ja reippailla harvennuksilla, nostaa maan lämpötilaa, mikä myös parantaa merkittävästi maanalaista kasvua. Luonnontilaisessa ja siis hapettomassa suossa toimii vain hiiltä metaaniksi hajottavat bakteerit, kun taas hyvin ojitetulla (turve) kankaalla jo 30 cm:n hapekas maakerros muodostaa 3000 m3:n hiiltä sitovan ja maanpäällistä kasvua kiihdyttävän bioaktiivisen massan hehtaarilla.

Miten ojittaa ja perata ojat järkevästi

Soistuvilla tasamailla hyvään pohjaveden tasoon päästään 25–30 m ojavälillä ja toimivalla 50–60 cm syvyisellä ojastolla. Ojat tukkeutuvat metsäkoneiden, sammalen kasvun ja karikkeen kertymisen takia 30–40 vuodessa ja sitten ne pitäisi taas perata. Järkevin tapa on käyttää siihen normaalia kapeampaa kauhaa, joka ei revi ojan luiskia taas eroosiolle alttiiksi, vaan poistaa pelkästään ojan pohjalta sinne kertyneen massan.
Suomeen on kehitetty yksitelainen, vain 1.5 m leveä pienojanperkauskone, jolla ojat saadaan perattua juuri edellä kuvatulla tavalla ja lisäksi ojan penkoilla yleensä hyvin kasvavaa puustoa rikkomatta tai poistamatta. Nyt näitä koneita tarvittaisiin töihin ainakin 1000 kpl hoitamaan pois miljoonien kilometrien ojanperkausrästit kasvatusmetsissä.

Ojituksen toteutuksessa järkevin on ns. ajouramenetelmä, jossa uudistusalalle kaivetaan 50 cm syvä ja n. 3 m leveä, laakea ojan ja ajouran yhdistelmä, jolla vain koneet liikkuvat. Ojamaat on nostettu hyvin puita kasvattaviksi mättäiksi ajouraojien väliin.  Näin leveä oja ei yleensä kasva tukkoon, mahdolliset tukokset on helppo aukaista tavallisilla pienkaivureilla. Vesakko voidaan murskata traktorin perässä olevalla murskaimella. Ajouraojilla on vettä ja soraa eläimille, ja ne ovat hyviä kulkuväyliä kaikille.

Vallitsevista muotitrendeistä huolimatta, hiilen sidonta metsiin tehokkaimpana kiireellisen ilmastonsuojelun menetelmänä tulisi maksimoida ja siihen tarvitaan hyvää, myös ojituksella aikaansaatavaa metsämaan hoitoa.