Lääkeyhtiön asialla
Lääkeyhtiöt maksoivat psykiatri Eila Sailakselle siitä, että hän opetti lääkäreitä tunnistamaan masennusta. Nyt yli 600 000 suomalaista käyttää masennuslääkkeitä, ja Sailas kokee syyllisyyttä. Eila Sailas luennoi vuosikaudet toisille lääkäreille lääkeyhtiöiden järjestämissä koulutuksissa. Psykiatri Eila Sailas katuu, että hän noudatti maan tapaa.
Sailas luennoi lähes koko työuransa ajan sivutoimena lääketeollisuuden maksamissa koulutuksissa. Hän teroitti muille lääkäreille, kuinka tärkeää on havaita ja hoitaa masennus.
Tätä viestiä alettiin intensiivisesti korostaa lääkeyhtiöiden järjestämissä tilaisuuksissa 1990-luvulla, samaan aikaan kun uudet ssri-masennuslääkkeet tulivat markkinoille. Sailas oli vain yksi monista viestinviejistä.
Heidän sanomansa meni perille.
Suomessa useampi kuin joka kuudes 18–29-vuotias nainen käyttää nyt masennuslääkkeitä. Kaikkiaan 600 000 suomalaista kohentaa mielialaansa lääkäreiden määräämillä lääkkeillä.
Masennuksen ja ahdistuksen takia lääkäriin tulevat potilaat tarvitsisivat usein ongelmiinsa muunlaista apua, Sailas sanoo. He ovat kokeneet epäonnea, rahapulaa ja ihmissuhdevaikeuksia.
Diagnoosin ja lääkkeet he kuitenkin yleensä saavat. Muuta ei lääkärillä ole antaa.
Näin masennuksesta on tullut yleisnimitys monimuotoiselle kärsimykselle.
”Suren, että olen ollut osallinen tässä muutoksessa. En osannut silloin ryhtyä pohtimaan, mitä masennus on ja mitä se ei ole”, Sailas tunnustaa kotikulmillaan Helsingin Munkkiniemessä.
Hän työskenteli viime lokakuun loppuun asti Husin psykiatrian hallinnollisena ylilääkärinä ja on nyt tuore eläkeläinen.
Sailasta vaivaa, ettei hän osannut ajoissa pysähtyä pohtimaan, mitä masennus on ja mitä se ei ole. Kuva: Ville-Veikko Kaakinen / HS
Sailas esiintyy lyhyesti vasta ilmestyneessä teoksessa Diagnoosivyöry (Atena-kustannus), joka ruotii nykyisen mielenterveyskriisin syitä. Yli 70 prosenttia suomalaisista saa psykiatrisen diagnoosin elämänsä aikana.
Teoksen kirjoittajat Pekka Vahvanen, Mia Pohtola ja Katariina Parhi arvioivat, että yksi tärkeä syy diagnoosien tulvaan on voimakas valistusviestintä, jota lääkeyhtiöt buustaavat.
”Suomessa reseptilääkkeiden markkinointi suoraan kuluttajille on kielletty. Siksi on parempi keskittyä markkinoimaan psykiatrisia diagnooseja”, tekijät kirjoittavat.
Sailaskaan ei luennoinut kollegoille ensisijaisesti lääkkeistä vaan masennuksen tunnistamisesta. Omassa työssään hän oli erikoistunut lähinnä psykoosisairauksiin.
”Olin aika sukkelasanainen. Luulen, että sen takia minua pyydettiin. Ei siksi, että olisin ollut erityisen viisas, osaava tai tieteellisesti meritoitunut.”
Luentojen valmistelu teetti työtä, mutta esiintymisistä myös maksettiin hyvin. Lisäansiot tulivat tarpeeseen, kun Sailas oli eronnut miehestään ja jäänyt asumaan kahdestaan tyttärensä kanssa.
Lääkeyhtiöiden maksamat koulutukset, illalliset ja konferenssimatkat ovat olleet lääkäreiden ammattikunnassa yleinen ja normaalina pidetty käytäntö.
Tilaisuuksiin sisältyi lääke-esittelyjä, ja esittelijät kävivät tiuhaan myös työpaikoilla. Lääketieteen opiskelijoita lääkeyritykset kutsuivat kestittäviksi opintojen alkuvaiheesta asti.
Tällä vuosituhannella työnantajat ovat Sailaksen mukaan alkaneet huolehtia lääkäreiden jatkokoulutuksesta itse ja sidonnaisuuksiin on alettu suhtautua kriittisemmin.
Lääketeollisuuden maksamat konferenssit ja luentopalkkiot eivät ole silti hävinneet.
Kirja huomauttaa, että esimerkiksi hoitosuosituksia laativalla adhd:n Käypä hoito -työryhmän jäsenillä on tällaisia sidonnaisuuksia lääketeollisuuteen.
Sailaksen mukaan suhtautuminen vaikuttamistyöhön jakaa lääkäreitä. Osa ajattelee, etteivät yritysten tarjoamat matkat, yhteistyöt ja pullakahvit vaikuta heihin.
”En ihan usko sitä. Eivät lääketehtaat maksaisi niitä, jos niillä ei olisi vaikutusta.”
Kun Sailas teki ensimmäistä kesää lääkärin työtä Nikkilän mielisairaalassa 1980-luvulla, hänen työhuoneeseensa pölähti lääke-esittelijä, joka vakuutti hänet antipsykootti Peratsinin erinomaisuudesta.
”Hän oli oikein miellyttävä herrasmies. Olisin varmaan muuttanut kaikkien hoitamieni potilaiden lääkityksen, mutta onneksi esihenkilö tarttui asiaan.”
Myöhemmin lääke-esittelijät tarjosivat ssri-lääke fluoksetiinia avuksi kuukautisia edeltävään ärtyneisyyteen. Siitä Sailas ei innostunut.
”Ajattelin, että vihaisia naisia on liian vähän. Jos joku on kerran kuussa happamana, niin siitä vaan.”
Lääkeyhtiöt mainostavat sairauksia myös suoraan tavallisille ihmisille. Se onnistuu esimerkiksi potilasjärjestöjen kanssa toteutetuilla tietoisuuskampanjoilla.
Valistus voi sisältää oikeaa ja hyödyllistä tietoa. Teollisuudelle on kuitenkin eduksi, että sairauksia esitellään yleisinä, vakavina ja ennen kaikkea hoidettavina. Silloin yhä useampi alkaa nähdä itsensä potilaana.
Nykyisin adhd on erityisen altis tälle kehitykselle. Lähes kuka tahansa voi tunnistaa itsensä oirekuvauksesta, Vahvanen ja Pohtola kirjoittavat kirjassaan.
Lääkeyhtiö SmithKline Beecham lanseerasi 1990-luvulla Yhdysvalloissa potilasjärjestön kanssa kampanjalauseen: ”Ajattele, että olisit allerginen ihmisille”.
Sosiaalisten tilanteiden pelko oli harvinainen ja suurelle yleisölle tuntematon diagnoosi, mutta ei enää kauan. Yhtiöllä oli tarjota ongelmaan viranomaisten hyväksymä ssri-lääke, paroksetiini.
Myös masennusdiagnoosi oli harvinainen ennen ssri-lääkkeiden tuloa markkinoille. Nyttemmin niillä on alettu hoitaa ahdistusta, ja ahdistuneisuushäiriöt ovat yleistyneet nopeasti.
Sairaita sataa aina siihen laariin, jossa on tarjolla lääkettä, kirjan tekijät päättelevät.
Pitääkö olla huolissaan diagnoosien määrästä, jos ihmiset saavat apua ongelmiinsa, mikä nimi niille annetaankin?
Sailas sanoo, että lääketieteessä yritetään yleensä priorisoida vaikeimmin sairaat. Psykiatriassa pahiten sairaita ovat psykooseista kärsivät potilaat esimerkiksi skitsofreenikot. He ovat nyt jääneet diagnoosivyöryn alle.
Psykoosisairauksiin olisi Sailaksen mukaan hyviä uusia psykoterapeuttisia hoitoja, mutta skitsofreniapotilaat eivät niihin pääse. Kelan tukemissa terapioissa käyvät hyväkuntoiset ja varakkaat.
Amerikkalainen 83-vuotias psykiatri Allen Frances murehtii kirjassa samaa. Frances osallistui keskeisesti psykiatrian diagnostiikan kehittämiseen 1990-luvulla.
Hänen johdollaan laadittiin DSM-tautiluokituksen neljäs versio. Se mahdollisti Francesin mukaan monien häiriöiden ylidiagnosoinnin samalla kun psykoosisairaat laiminlyödään kokonaan.
”Tuli sellainen tunne, että viimeinkin näitä ihmisiä voidaan auttaa.”
Kun ensimmäiset ssri-lääkkeet eli serotoniinin takaisinoton estäjät tulivat markkinoille vuonna 1987, niitä pidettiin mullistavina.
”Tuli sellainen tunne, että viimeinkin näitä ihmisiä voidaan auttaa. Se oli juhlan hetki”, Sailas kertoo.
Lääkkeen vaikutuksen ajateltiin perustuvan siihen, että masennus johtuu välittäjäaine serotoniinin puutteesta aivoissa. Lääke lisää serotoniinin määrää.
Oletusta alettiin pitää tosiasiana, mutta näyttöä serotoniinitasojen ja masennuksen yhteydestä ei lopulta löytynyt.
Ajan mittaan masennuslääkkeiden teho on myös osoittautunut vähäisemmäksi kuin alussa näytti.
Vuonna 2008 kävi ilmi, että melkein kaikki negatiivisen tuloksen tuottaneet tehotutkimukset oli jätetty julkaisematta tai tulos oli käännetty näyttämään myönteiseltä.
Myöhempien tutkimuskatsausten mukaan lumelääkkeen teho on ollut kokeissa lähes yhtä hyvä kuin masennuslääkkeen. Noin 40 prosenttia masennuspotilaista saa hoitovasteen, jos heille annetaan pelkkää plaseboa. Niistä, jotka saavat ssri-lääkettä, 50 prosenttia kohenee vastaavasti.
Arvostetussa British Medical Journalissa vuonna 2020 julkaistun katsauksen mukaan ero plaseboon on niin pieni, ettei keskivertopotilas tunne sitä voinnissaan.
Lisäksi monien on vaikea vieroittautua ssri-lääkkeistä, ja niillä on haittavaikutuksia: pahoinvointia, seksuaalisen halun katoamista ja tunteiden latistumista.
Sailas sanoo, että tehokkaalla hoidolla on sivuvaikutuksia, eikä mikään lääke auta kaikkia. Hoidon vaikutusta pitäisi seurata eikä jatkaa sitä turhan takia.
Hän sanoo kuitenkin luottavansa Käypä hoito -suositukseen, jonka mukaan vaikeassa masennuksessa on syytä käyttää lääkkeitä.
”Jos sinulla on riittävän vakava sairaus, olet valmis ottamaan minkä tahansa sivuvaikutuksen.”
Jos vaiva on lievä, potilas ei luultavasti halua lääkkeen haittoja. Niistä on siis puhuttava.
”Edelleen uskon, että vakava masennus kannattaa tunnistaa ja hoitaa, mutta se pitäisi erottaa mielialan laskusta ja pahasta mielestä.”
