Jo useita satoja tuhansia vuosia sitten ihmisrotu sai itselleen aivot joiden koko eli älyllinen teho oli ylivoimainen verrattuna mihin muuhun luontokappaleeseen tahansa. Aivot ovat vain n. 2 % ruumiin painosta mutta ne tarvitsevat 25 % veren virtauksesta ja lepotilan energiasta. Siksi matala veren sokeri tai jännittyneet kaulalihakset merkitsevät ajatuksen puuroutumista ja muiden älyllisten toimintojen tason laskua.

Suuri osa aivojen tehosta kuluu silmien ym. havaintojen merkityksen käsittelemiseen ja itseilmaisun monien muotojen suorittamiseen. Juuri yhteistoiminta ja vuorovaikutus, ja sillä saatava voima onkin ollut lajimme keskeinen ylivoimatekijä. Kymmenien tuhansien sukupolvien aikana eli noin 200.000 vuoden aikana aivomme eivät ole kehittyneet mutta ihmisten kulttuuri eli tietomäärä ja ns. sivistys aivan valtavasti. Olemme oppineet varastoimaan tietoa ja osaamista kuviin, rakennelmiin, kirjoihin ja tietokorteille, mutta edelleen suuri osa ihmisenä olemisen arvokkaasta ja hiljaisesta tiedosta siirtyy seuraavalle sukupolvelle esimerkin eli kanssa elämisen ja siinä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Kohonnut elintaso, elämän helpottuminen, tekninen ja tiedollinen kehitys sekä vapaa-ajan lisääntyminen ovat periaatteessa lisänneet mahdollisuuksia siirtää lapsille arvoja, hyvää esimerkkiä ja sosiaalisia taitoja aikaisempaa enemmän ja tehokkaammin.

Huolestuttavasti viime vuosikymmeninä kehitys on tässä suhteessa kuitenkin taantunut jos mittariksi otetaan elämän hallinnan – ja sosiaaliset taidot. Lasten ja nuorten keskuudessa erakoituminen, masentuminen, itseilmaisun heikko taso, elintapojen rappeutuminen ja erilaiset häiriökäyttäytymisen muodot ovat selvästi lisääntyneet.
Syitäkin löytyy melko helpolla tarkastelulla: Molempien vanhempien työssä käynti on vähentänyt vanhempien lastensa kanssa vietettyä aikaa samaten kuten pitkät työmatkat ja kodin ulkopuoliset harrastukset sekä viihdepalvelujen kuluttaminen. Erikoisesti TV, internet surffailu, verkkopelit ja SOME helposti ahmaisevat lapsenkin elämästä suurimman osan valinnaisesta valveillaoloajasta. Sosiaalisen median merkitys on kaksijakoinen sillä vaikka siellä ollaan yhteydessä toisiin, läheinen kontakti jää kuitenkin syntymättä ja yksinäisestä tulee usein entistä yksinäisempi.

Toinen tärkeä tekijä on suuri sosiaalisten esimerkkien muutos verrattuna todelliseen elämään. Oikeassa elämässä ihmiset käyttäytyvät yleensä rakentavasti mutta median esille nostamissa uutisissa ja viihdeteollisuuden keinomaailmassa päähenkilöiden käyttäytymismallit ovat usein päinvastaisia ja äärimmäisen kärjistettyjä kärjistetyissä olosuhteissa ja tilanteissa. Ei ole vaikeaa nähdä samankaltaisuutta väkivalta- tai narsismikeskeisen viihdekäyttäytymisen ja lasten käytöksen välillä aivan eleitä, kielenkäyttöä ja sanontoja myöten. Ajankäytön ja kiinnostuksen kilpailussa taideharrastukset kuten musiikki ja teatteri ovat joutuneet supistumaan.

Aikaisemmin lasten tärkeä sosiaalistumisen kenttä oli yhdessä leikkiminen, liikkuminen ja urheileminen. Nyt sitä ovat suurelta osin älypuhelinten räplääminen ja niistä sisällön näyttäminen toisille lapsille. Myös usein toistuva pikaruuan syöminen ja sokerijuomien juominen on osa seurustelua mutta se tapahtuu valitettavasti liian usein terveen kehon ja painon kustannuksella ja katse ja huomio kiinnittyneenä johonkin viesti- tai viihdevälineeseen. Myös TV:n katselu ryhmässä tai netistä imuroitujen elokuvien katselu on suosittua nuorten ja lasten puuhaa, jossa vuorovaikutus on kovin vähäistä ja liikkuu vain ulos tulevan ohjelman aihepiirissä.

Lasten maailmassa liikuntakin on vähenemässä eikä vähiten sen vuoksi että lasten ylipaino karsii nopeasti luonnollista ja tervettä liikuntainnostusta. Liikkumattoman lapsen heiveröisyys tai lihavan lapsen huonokuntoisuus, kömpelyys, huono itsetunto ja monesti häpeän tunteet kehostaan vähentävät liikuntainnostusta lisää ja sen kautta tulevia sosiaalisia suhteita.

Vielä pitää huomata vanhempien päihdeharrastusten yleensä ja niistä yleisimmän alkoholin erikoisesti erottavan lapsia vanhemmistaan ja muista aikuisista. Joka kolmas pikkulasten isä on jo alkoholin riskikäyttäjä yli 22 viikkoannoksellaan. Suomen anniskelubaareissa istumista ja juomista siellä harrastaa yli 500.000 ihmistä, joista moni on lasten vanhempi. Kuten loogista, ryyppy-yön jälkeen päivän läpi nukkuva tai krapulainen ja väsynyt ihminen ei ole kummoinen vanhempi lapsilleen.

Lasten ja heidän vanhetessaan koko yhteiskunnan vuorovaikutuskulttuurin taso on vaarassa romahtaa, mikä on todellisuudessa jo alkanut. Teennäiset viihdekulttuurista perässä tulevat pinnalliset sanonnat ja runsas vierasperäinen kiroilu on siitä todisteena.

Koska kouluissa ei opeteta vuorovaikutusta harkitusti, tiedostetusti ja intensiivisesti, eikä opettajille tarjottava vuorovaikutustaitojen koulutus on kaksinen, kaunokirjallisuudesta erillään mutta viihde- ja sosiaalisen median luomassa vuorovaikutuskulttuurissa ilmaisu kaiken kaikkiaan köyhtyy, pinnallistuu ja raaistuu. Tilannetta heikentää lisäksi se, että ilman vanhempiensa riittävää huomiota kasvaneet, ja usein traumatisoituneet lapset omaavat usein myöskin huonon itsetunnon, joka huonoihin vuorovaikutustapoihin yhdistyneenä merkitsee vuorovaikutuskulttuurin rappeutumisen nopeutumista uusien yhä heikommilla valmiuksilla olevien sukupolvien kasvaessa. 

Eräs tyypillinen, mielenkiintoinen ja tärkeä vuorovaikutuskentän muutos liittyy haja – asutusalueiden vuorovaikutuksen rapautumiseen. Myös vanhempi ikäluokka, jota maaseudulla on yhä suurempi osa joukosta, on oppinut sähköiset VV menetelmät, jotka syövät henkilökohtaista kommunikointia ja ovat aikarosvoja. Vanhempien ihmisten kyky uusiin henkilösuhteisiin myös heikkenee iän ts. aivoterveyden heikkenemisen myötä, mikä on nykyään roskaruuan aikaan nopeampaa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kunnan VV-kulttuurin rapautuminen aikaansaa ihmisten, jopa yritysten ”unohtamista”, kannustuksen ja positiivisen huomion puutetta, mikä taas heikentää alueen kehittämismahdollisuuksia ja ilmapiiriä monin tavoin.

Paikallisesti tilanne ei kuitenkaan ole toivoton tai edes vaikea. Viisaat johtajat ja vastuunkantajat voivat useilla tietoisilla ja toisiaan tukevilla toimilla kehittää ja tehostaa kunnan VV kulttuuria. Keinoista ei ole puutetta ja osaajiakin kyllä ammattilaisista tai asiantuntijoista löytyy hyvän suunnitelman tekemiseen ja toteutuksen johtamiseen. Kysymys on vain asian tiedostamisesta ja toimeenpanokyvystä.

Ajan puute ei tässä tule kysymykseen, koska vuorovaikutuksen toimivuus on perusasia, jonka tärkeys pitäisi tulla kaikkea muuta ennen.

Veli-Jussi Jalkanen